Osa 4: Kun stressi tuntuu vatsassa

Osa 4: Kun stressi tuntuu vatsassa

Hei!

Tällä kertaa puhutaan suolistosta ja stressistä. Kuten jo tiedät, suolisto on meidän toiset aivot, joten onhan se aika luonnollista että tämä osa meistä reagoi silloin kuin aivot käyvät ylikierroksilla.

Fysiologien selitys tähän on että suolisto ja keskushermosto vaikuttavat toinen toisiinsa. Molempien toiminnot reagoivat osin samoihin välittäjäaineisiin, esimerkiksi siihen jo entuudestaan tuttuun “onnellisuus hormoniin”, serotoniiniin. 

Myös stressaantuneen ihmisen käyttäytyminen voi johtaa suolistovaivoihin. Stressaantuneena omasta terveydestä voi usein tulla toissijaista, syödään mitä nopeasti tulee eteen eikä välttämättä ole aikaa tai jaksamista satsaa ruokaostoksiin tai -valmisteluihin. 

Itse olen ihan lapsuudesta asti, reagoinut stressiin nimenomaan vatsalla. Aikuisiässä olen huomannut, miten tärkeää on löytää itselleen sopivia työkaluja stressin hallitsemisessa. Ensimmäinen askel on tunnistaa kehossa ja aivoissa vellovaa stressiä. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, ja tähän kuuluu muutenkin sellainen itsetutkiskelu, joka alussa voi olla jopa epämiellyttävää. Se, että olen oppinut itsestäni enemmän, ja sen myötä hyväksynyt monta asiaa itsessäni sekä elämässäni mitkä ennen ärsyttivät tai jopa ahdistivat, on tehnyt ihmeitä minun yleisvoinnille.

Ja onhan se niin että jos osa ihmisestä voi huonosti, kokonaisuus kärsii.

Käännekohta omassa elämässäni tuli suolistosairaus-diagnoosin myötä. Nyt jos koskaan oli pakko pysähtyä ja miettiä mitä tässä elämässä on tärkein, ja miten tulisi elää sairauden kanssa.

Tähän ei tietenkään ole mitään lääketieteellistä tukea, mutta olen varma että krooninen stressitila oli ainakin osa-syy siihen että minulla puhkesi tämä sairaus. Varoitusmerkit olivat ehtineet olla ilmassa jo pitkään, mutta en jaksanut välittää enkä rehellisesti ikinä edes miettinyt asian vakavuutta. 

On helppo olla jälkiviisas mutta samalla olen todella kiitollinen siitä, että sain tämän mahdollisuuden oppia tuntemaan itseäni sekä kasvamaan ihmisenä. Jotkut varmasti ymmärtävät tehdä tämän jo nuoremmassa iässä, itse olin niin sanotusti late bloomer. Ja hei, ei se mitään! Koska, ikinä ei ole liian myöhäistä!


Kiitos että luit, nähdään pian!

Linda

Back to blog